Kävelen epäluontevasti. Ihmiset katselevat itseään näyteikkunoista. Se häiritsee minua. Intialaista kulttuuria eurooppalaiseen tapaan näyttelevä kauppa haisee pahalta. Vilkuilen ympärilleni ja minusta tuntuu jatkuvasti siltä että törmään johonkin ja niin minä törmäilenkin. Joku mies tönäisee minua olkapäähän kävellessään ohitseni ja kun katson hänen peräänsä, hän näyttää peukaloa. En tiedä näyttääkö hän sitä minulle vai onko se hänen tapansa ja mitä hän sillä ylipäätään tarkoittaa jos hän nyt ylipäätään tarkoittaa.

Kaupan edessä on hymyilevä nainen, joka soittaa harmonikkaa. Hän soittaa muutamaa sointua, jos ne nyt edes ovat sointuja. Ainakaan ne eivät kuulosta ristiriitaisilta. Mitään melodiaa siinä ei ole. Aivan kuin hän vain olisi keksinyt itse muutaman nappulan, joita voi painaa peräkkäin ja siitä muodostuu ketju, jota hän toistaa loputtomasti. Musiikiksi sitä ei voi sanoa. "Hei hei", hän huutaa jollekin ja minä käännän katseeni pois.

Avovaimoni on rauhallisin silloin kun katselemme pehmoleluja tai muita lasten tavaroita. Yritän kehitellä yksinkertaista strategiaa jolla voisin saada hänet aina yhtä rauhalliseksi kuin viime yönä, kun luin hänelle satuja. Se tuntuu liian helpolta. Liian helpolta ottaen huomioon, että on kysymys juuri minun avovaimostani. Tai siltä luultavasti kaikista tuntuu.

Avovaimoni synnyttää millä hetkellä hyvänsä ja me syömme tänään sipsejä.